Siirry pääsisältöön

South West Coast Path 38: Bigbury-on-Sea - Salcombe


Aamulla bed & breakfastin emäntä heitti minut autolla ihanan aamiaisen jälkeen takaisin Bigbury-on-Sean rannan parkkipaikalle, mistä oli minut edellisenä iltana hakenut. Hän varmisti vielä toiseen kertaan, enkö tosiaan haluaisi että minut jätettäisiin lähemmäs lauttarantaa, mutta totesin että en voi huijata, jatkan South West Coath Pathia tasan siitä, mihin edellisenä päivänä jäin. Päivän urakkana oli kävellä noin 22 kilometriä Salcombeen; ensin vähän helpommassa, sitten vaativassa maastossa.


Seurasin reittiviittoja lammaslaidunten laitoja pitkin ylämäkeen ja sitten hyvin jyrkän ruohorinteen laitaa alas Avon-joen rantaan, jonka hiekkarannalta oli lähdössä aamun ensimmäinen venekuljetus klo kymmenen maissa. Paikalla oli jo odottamassa kaksi tuttua South West Coast Pathin kulkijaa ja odottelimme kolmattakin, mutta hän näkyi vasta pienenä pisteenä rinteessä, kun me jo nousimme kauniin puuveneen kyytiin. Tulkoon Malcolm sitten seuraavassa kyydissä. Mitäs lähti liikkeelle niin myöhään. Heh, minä paraskin sanomaan...


Avonin suisto oli vaan mahtavan komea, aurinko paistoi täydeltä terältä ja meri - ei valittamista siinäkään. Silmäilin vähän väliä taaksepäi Burgh Islandia, jossa oli jotain lumoavaa, varmaan siksikin, kun se oli tuttu elokuvasta. Olisinpa ehtinyt koluta saarta enemmänkin!  

Me Avon-joen ylittäneet daamit lähdimme kukin kulkemaan omaa tahtiamme SWCP-reittiä eteenpäin. Jokainen on ihan omalla matkallaan ja juttelu on mukavaa, mutta pitkällä matkalla on hyvä, ettei joudu kulkemaan hitaammin tai nopeammin kuin haluaisi. Todennäköisesti törmäisimme uudelleen myöhemmin ja jos emme, ei se mitään.


Päivä oli valjennut lämpimän kosteana ja jouduin pyyhkimään hikeä otsalta toisen, kolmannen ja ties kuinka monennen kerran päivän aikana. Pientä tuulenvirettä oli ilmassa, mutta välillä ne sietämättömät mustat pikkuötökät lensivät kuin käskystä päin. Olivatko pieniä kärpäsiä vai muita siivekkäitä, en ottanut selvää. Toivoin koko ajan, että tuuli puhaltaisi sen verran kovempaa, että ötökät katoaisivat kiusaamasta. Jossain vaiheessa tajusin, että niitä ei enää lentänytkään naamalle. Kiitos!


Ohitin muutaman soman hiekkarannan, kallioiden reunustaman totta kai, ja South Milton Leyn kohdalla huomioni kiintyi ensin kävelysillan toisella puolella olevalla niityllä heinätöissä olevaan traktoriin, joka ajoi huolellisesti neliskanttista "ympyrää", vähitellen keskikohtaa lähestyen. Puusillalta olisi toki voinut yrittää tarkkailla myös kosteikon ruovikossa viihtyviä lintuja, mutta traktori valtasi huomioni täysin.  Niin täsmällistä työtä!

Mietin, minne asti jaksaisin odottaa ensimmäistä taukoa. Muistelin että kävellytoverit olivat puhuneet Inner Hopesta, mutta jäin itse sitruunajuomalle ja sandwichille ensimmäiseen mahdolliseen taukopaikkaan jo Outer Hopen kahvilan ulkopöytään. Ihanaa ottaa rinkka pois selästä! Olisipa viileämpi päivä...

Kun tauon pidettyäni kapusin loivahkon nyppylän yli, selvisi miksi muut olivat säästelleet taukopaikkaa seuraavaan Inner Hopeen. Se oli paljon viehättävämpi olkikattoisine vanhoine taloineen ja valinnanvaraakin olisi ollut. No jaa, minä nyt satuin olemaan tauon tarpeessa aiemmin. Kovetin itseni enkä poikennut edes jäätelölle. Poistuessani Inner Hopesta Malcolm ohitti minut ylämäessä ja moikkasimme - muut olivat näemmä tänään minua ripeämpiä. Ei hätää, tämähän ei ole mikään kilpailu. Jokainen kulkee omaa tahtiaan.

Sitä paitsi edessä oli vähän rankempaa maastoa, joten oli ihan fiksua olla rehkimättä parempikuntoisten tai ainakin kevyempireppuisten perässä.


Sitä mukaa kun matka eteni, löytyi kartasta lisää jänniä korkeuskäyriä. Sellaisia rinkuloita, joiden keskellä oli kolme numeroa. Jalkani huomauttivat, että rinkan kantaminen vähän tökkii ylämäessä, mutta kintut selvittivät onneksi alamäet hyvin, vaikka toki niissäkin oli tekemistä. Tuumasin, että pitää käydä vielä kerran kaikki kamat läpi ja katsoa, olisiko vielä jotain, mitä voisi lähettää pienenä postipakettina kotiin.

Aurinko kuumotti ihan kunnolla. Ohitin alamäessä nuoriparin, jonka vauvan itku oli kuulunut jo pitkän aikaa. Isä kantoi pienokaista ja yritti tätä lohduttaa, mutta epäilin että lakista ei ollut kylliksi suojaa auringolta. Pienokainen olisi luultavasti kaivannut lepoa varjossa. Toivoin kovasti, että perhe kääntyisi takaisin ja jättää retkireippailun viileämpään päivään. Itku kertoi, että retki oli vauvalle tukala kokemus, kun viilennyskeinoja ei ollut.


The Warrenille nousun jälkeen oli jäljellä enää toinen noin 130 metrin maisemakallio, Bolt Head. Se tarkoitti useita siemauksia vesipullosta ja haaveilua jäätelöstä heti tilaisuuden tullen. Ponit käyskentelivät laiskasti kukkulan rinteellä, hieman alempana laidunsivat ruskeat lehmät.  Kun laskeuduin alas, otin kartan taas esille - ihanaa, ei tarvinnutkaan nousta enää korkeiden kallioiden päälle! Vain pieni nousu enää!



Reitittäjä oli armahtanut South West Coast Pathin kulkijoita niin, ettei poukamasta tarvinnut nousta jälleen noin 130 metrin korkeuteen, vaan kivinen polku kulkikin kalliojyrkänteiden alapuolella, meren rantaa seuraten. Oli paljon kivempaa katsella merelle ja seurata ohi lipuvia purje- ja moottoriveneitä (onneksi moottoripaatteja oli vain pari) kuin kavuta jälleen yksi jyrkkä ylämäki. 


Sitä paitsi, polun molemmin puolin oli tosi hienoja kallioita. Kallio uurteineen oli mielenkiintoista katsottavaa , sillä se oli tyystin toisenlaista kuin graniitti. Ikään kuin kalliopuikkoja olisi pusertunut yhteen lähes vaakatasossa.


Salcombe alkoi lähestyä - enää lyhyt matka jäljellä ja pahimmat ylös-alas-kulkemiset olivat selvästi takana.  Edessä oli seuraavana päivänä selvästi jälleen lauttaylitys!


Vaan ei päivää ilman sinikellolehtoa ja karhunlaukkakujaa! Kukkaispolku oli ihana tervetulotoivotus Salcombeen. Lähestyin asutusta toiveikkain mielin.


Vaan niinhän siinä kävi, että kun iloisna pysähdyin jäätelölle hiekkarannan luo, en ollut vielä lähimainkaan perillä. Edessä oli vielä mukavaa ylämäkeä ja vasta sitten pikkukaupunki palveluineen. Kyllä minulle olisi jo kelvannut rantatuoli ja sanomalehti sekä paikka auringossa, katselemassa kun pienempi versio Burgh Islandin meritraktorista kuljettaa matkustajia lauttakyytiin, jolla voi päästä vähemmällä vaivalla Salcomben keskustaan. South West Coast Pathin taivaltajana en kuitenkaan voinut lintsata reitistä ja oli jaksettava pusertaa vielä viimeiset sadat metrit, vai mitä sitä matkaa nyt sitten tulikaan.

En ollut onnistunut löytämään yösijaa Salcombesta, joten huilimaan en heti päässyt; paikallisbussi oli ehtinyt juuri mennä naapurikylään ja seuraavan lähtöön oli tunti. Vaan ihmeiden aika ei ole ohi: pelastavat enkelit löytyivät bussipysäkin läheltä ja sain ilokseni autokyydin suoraan majapaikkaani. Ihanat britit!

Kävelypäivä 39: Salcombe - Start Point

Kommentit

Suositut tekstit

Jyväskylän alppiruusupuistossa

Alppiruusut jaksavat edelleen kukkia Jyväskylässä, mistä myös löytyy metsän siimekseen perustettu alppiruusupuisto. Tämä vuonna 1986 alkunsa saanut puisto on sukua Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitoksen alppiruusuohjelmalle, jonka suurin ja komein esimerkki löytyy Helsingin Haagasta.
Jyväskylän alppiruusupuisto kätkeytyy melko hyvin Keltinmäen maastoon, Mäyrämäen rajamaille. Löysin puiston itse ensi kerran ihan vahingossa sillä suunnalla kävellessäni, toisen kerran suunnistin paikalle varta vasten kartan avulla (mutta kukat olivat vasta nuppuasteella).
Vieressä eli Nääpikäntien puolella on vielä tällä hetkellä rakennustyömaa eikä kukkaloistoon ole erityisiä maasto-opasteita, mutta väriläiskät erottuvat hyvin niin tieltä kuin harvahkon metsikön keskeltä. Niinpä osasin nyt jo suoraan perille ja kukat kukkivat vielä runsaasti - eivätkä kaikki nuput ole vielä edes auenneet! Osa lajikkeista on tosin jo kukintansa loppupuolella.
Komeat kukat piristävät kummasti sateist…

Helvetinkolu, Ruovesi

Helvetinkolun alue vaikuttaa leppoisan vilkkaalta; puiston itäpuolisella Kankimäen parkkipaikalla on kohtalaisesti autoja. Iloinen kioskinpitäjä vinkkaa ottamaan tiskin edustalta kartallisen esitteen ja kysäisee, mitä reittiä aiomme kulkea, sillä rengasreitin paluuosuudella on kuulemma yhdessä kohdassa nyt hyvin märkää. Meidän kengillämme pitäisi kuitenkin pärjätä kuivin jaloin.
Neljän kilometrin rengasreitillä on mielenkiintoinen nimi. Helvetistä itään -polun nimi ei suinkaan ole sukua John Steinbeckin romaanille Eedenistä itään, vaan Kotiteollisuuden kappaleelle. Polun suojelija on tämän vuoksi muusikko Jouni Hynynen.
Aivan alkumatka on leveää pikkutietä. Sitten hyväkuntoinen polku kääntyy metsän siimekseen ja enää osittain lumisena. Polun vieressä muurahaispesässä on jo herätty horroksesta.
Raskas lumi on selvästi rasittanut kaarelle taipuneita hentoja koivuja talven aikana. Metsän poikki solisee sulamisvesien täyttämä puro.
Kapuamme ensimmäiset puurappuset ylös ja pian edessä o…

Nyrölän luontopolku

Nyrölän luontopolku löytyy Vesangan naapurista, läheltä Jyväskylän ja Petäjäveden rajaa. Polun varsinainen lähtöpaikka on Sikomäentien varressa lähellä Nyrölän koulua, mutta yhdyspolkua pitkin reitille pääsee myös Kallioplanetaariolta. Sunnuntai-iltapäivänä lähtöpisteen parkkipaikalla on toistakymmentä autoa, joten ulkoilijoita riittää.

Opastaululta kulkijan lähettää matkaan Aaro J. VeijosenLuontopolku-runo, joka antaa vihjeen tulevasta: ...Saaren suuriin seikkailuihin / vetolossi ääneti vie / erämaassa erikoinen / kulkupeli, tämmöinen lie?...
Luontopolku seuraa aluksi pikkutietä, ennen kuin kääntyy valoisaan kuusimetsään, jossa on tehty harvennushakkuuta. Opastaulujen lomassa reitin varrelta löytyy myös luontoaiheisia kysymyksiä kulkijoille.  Pysähdyn kuusikkoon lukemaan sinitiaisesta kertovaa opastaulua, kun kuulen linnun laulavan. Läheisellä kuusen oksalla keikkuu laulaa lurittelemassa... sinitiainen! Aikamoisen hyvä ajoitus...
Luontopolun vieressä Saparo-niminen lampi näyttää silt…

Yläkaupungin uusi helmi: The Local Culture Hostel & Café

Tämän punatiilisen kaunottaren seinien sisällä on ollut monenmoista, kuten Jyväskylän kaupungin viljamakasiini, Jyväskylän Tieteellinen kirjasto, kaupunginkirjasto, Suomen kotiteollisuusmuseo ja yliopiston rehtoraatti. Nyt ketjuun liittyy myös kahvila- ja majoitustoiminta, kun rakennuksen ovet avautuivat jälleen myös yleisölle: tänään vietetään The Local Culture Hostel & Cafén avajaisia.


Sisääntuloaulan oikealta puolelta, kaarevien portaiden ja upeiden, kunnostettujen pariovien takaa avautuu kahvilan (ja hostellin vastaanoton) puoli. Näin paikallisen asukkaan vinkkelistä onkin mahtavaa, että rakennus ei ole vain hostellin majoitusasiakkaille avoin, vaan tänne pääsee nyt astumaan vaikkapa kahvikupposen merkeissä sisälle kuka vain.


Kahvilassa oli heti vastassa iloinen puheensorina; mukava määrä asiakkaita oli heti näin ensimmäisenä virallisena avajaispäivänä löytänyt paikkaan tiensä.


Hostelli-kahvila mainostaa olevansa kasvis- ja vegaanikahvila, jossa tarjotaan paikallisia herkku…

Kirkonkylän raitilla, Vesilahti

Vesilahden kirkonkylä on viehättävästi käveltävän kokoinen. Olin käynyt Vesilahden kirkolla aiemminkin, mutta vasta nyt otin aikaa kesäiselle kävelyretkelle kauniin kirkonkylän raitilla. Tutkin hetken karttaa kunnanviraston luona (ihan toista kuin isompien kuntien virastokolossit!) ja kävin aluksi tervehtimässä puurakennuksen pielessä seisovaa veistosta, sorjaa kurkea - Vesilahden nimikkolintua. Liekö nimikkolinnun valintaan innoittanut satoja vuosia Laukon kartanoa isännöinyt Kurki-suku vai itse lintu?


Kunnanvirastolta kävelin tien laitaa muutaman muun viehättävän puutalon ohitse ja ylitin tien poiketakseni Makasiinille, jonne mennään Oltavantietä. Oltavantieltä voi muuten astua myös Mentäväntielle (hmm, Tultavantie jää puuttumaan). Olen joskus popsinut Makasiinilla hyvää pizzaa, nyt tyydyin tutustumaan aivan upeaan Lasse NiskalanÖtökät-valokuvanäyttelyyn, joka oli viimeistä päivää esillä. Oli pakko ostaa mukaan kortteja hänen mahtavista luontovalokuvistaan.


Sitten taas takaisin tie…