South West Coast Path 39: Salcombe - Start Point


Salcombesta lähtö noudatti jo melko tuttua kaavaa: aluksi piti kipittää satamaan ja astua veneeseen, joka pienestä maksusta kuljetti matkustajia joen yli East Portlemouthin puolelle. Ennen venematkaa oli vain pitänyt tulla paikallisbussilla itse Salcombeen lähikylästä ja ostaa päiväksi eväsleipä, sillä South West Coast Path -reitin varrella ei näyttänyt kartan mukaan olevan passelissa paikassa mahdollisuutta pysähtyä teelle.

Salcomben lähiseudulla muuten sattui vuonna 1936 ikävä haaksirikko, kun maarianhaminalaisen Gustaf Eriksonin omistama Herzogin Cecilie -niminen nelimastoinen parkki ajoi sumussa karille edellispäivänä ohittamani Ham Stonen edustalla ja ajautui sieltä Bolt Headin kiviseen rantaan. Alus hinattiin lähemmäs Salcombea Starehole Bayhin, mutta se kaatui ja upposi lopulta myrskyssä. Muun muassa kapteenin salonki ehdittiin pelastaa Herzogin Cecilielta ennen uppoamista ja se löytyy Maarianhaminasta, Ahvenanmaan merenkulkumuseosta!


Polulta ei alkumatkasta näkynyt juuri minkäänlaisia purtiloita, sillä reitti sukelsi pian metsään. National Trustille kuuluvan Mill Bayn laidalla päivysti vapaaehtoinen päivysti pienellä kojulla, valmiina kertomaan lisää alueesta ja saatavilla oli esitelehtisiä. Esillä olivat myös nousu- ja laskuveden aikataulut ja liitutaululle oli kirjoitettu ytimekkäästi säätiedotteen olennaiset osat: Viileää! Tuulta! Pilvistä! Pahoittelut!!

Ei tässä mitään pahoiteltavaa ollut, ihan hyvin tarkeni kävellä. Eikä edes satanut. Pysähdyin jälleen ihailemaan vehreän lehdon kukkaloistoa, josta en ollut vieläkään saanut tarpeekseni.


Portlemouth Downin puolella maasto avartui, kun metsä jäi selän taakse. Yksittäiset puut olivat sopeutuneet olosuhteisiin niin, että kaikkien "kampaus" kertoi tasan tarkkaan yleisimmän tuulen suunnan: meren puoleinen osa oksistosta oli lyhyempää ja oksat kaartuivat ylipäänsä mantereen suuntaan.


Reittikuvauksessa oli tälle päivälle luvattu vaativaa taivallusta, mutta minusta näytti siltä, että merellä oli hankalammat oltavat. Seurasin Salcombesta liikkeelle lähtenyttä, ohjaajien kanssa aalloilla etenevää melojaporukkaa kallioilta ja terästin katsettani, kun huomasin viimeisinä olleiden kajakkien pysähtyneen; yksi meloja oli kaatunut. Keltaisesta kajakista annettiin selvästi ohjeita veden varaan joutuneelle ja pian kajakista oli saatu sen verran vettä tyhjennettyä, että myös meloja oli voinut kavuta takaisin kyytiin. Melojat rantautuivat porukalla läheiselle hiekkarannalle ja epäonninen meloja sai varmasti kerrata kokemustaan muille. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Merelle katsoessa sai siis hetken aikaa jännittää; yläpuolellani sen sijaan oli suloinen, pieni olkikattoinen rakennus, jonka arvelin ensin olevan jonkun yksityinen huvimaja. Vasta jonkin matkaa kuljettuani tajusin, että Gara Rockilla olevan lomakeskuksen yhteydessä olisi ollut kahvila. Ei tosin tuossa tähystysmajassa, mutta kuitenkin... Kahvilaan ne edelläni jonkin matkaa kulkeneet kävelijät siis olivat olleet matkalla.


Jotta "vaativa"-sanalle tuli paremmin katetta, oli Decklers Cliffille noustava hitunen ylöspäin, mutta polku ei kuitenkaan kavunnut huipulle eli noin 130 metrin korkeuteen saakka. Iloinen yllätys! Reitti kulki ihanasti meren puoleista rinnettä pitkin.

Heittäydyin välillä huilaamaan sinikelloniitylle, katselemaan huiman kaunista maisemaa, kuuntelemaan tuulen huminaa ja aaltojen loisketta. Mikä ihana päivä!


Toki sain välillä laskeutua alas ja reippailla jälleen uudesta poukamasta ylös, mutta Gammon Head ja Prawle Point eivät näyttäneet mitenkään mahdottomilta. Mieleeni palasi alkumatkasta näkemäni liituytaulun viesti ja pahoittelu viileästä kelistä. Päinvastoin, siitähän olisi pitänyt onnitella! Parempi on rinkka selässä kulkevalle viileä päivä, ainakin kun se tarkoittaa sitä että yllä on pitkähihainen, mutta kuitenkin tarkenee shortseissa... Tuulikin oli laantunut, joten ihan mielikseni astelin eteenpäin.


Prawle Pointille kavutessani tuli vastaan upeita kallioita outoja kivikasoja ja pystyssä töröttäviä kiviä, jotka toivat mieleeni panssariesteet. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan rinteiden kapeita peltotilkkuja olivat aiemmin erottaneet toisistaan kiviaidat. Suurin osa käsin kasatuista kiviaidoista oli jyrätty kallioilta alas kasoiksi ennen kuin alue siirtyi National Trustin omistukseen, mutta pystykiviaidat oli jätetty entisille paikoilleen.

Prawle Pointin huipulla oli vapaaehtoisten rannikkotähystäjien miehittämä tähystysasema infopisteen kera. Sieltä moikattiin minuakin iloisesti, kun ilmestyin kopin eteen. Voi tätä arvaamatonta rannikkoa, joka on niin upea hyvällä säällä, mutta auta armias, kun sumu tai myrsky yllättävät; niin moni alus on tehnyt haaksirikon, kun kivet ja kalliot ovat tulleet yllättäen vastaan, eikä mitään ole ollut tehtävissä.


Devonin eteläisimmältä niemeltä eli Prawle Pointilta laskeuduin miltei tasamaastoon, tai siltä se ainakin tuntui. Toivoni heräsi hetkeksi, kun polku kulki aivan yhden ison talon editse, mutta ei siellä mitään teekuppilaa ollut. Yksityinen. Muutama kävelijäseurue tuli vastaan lyhyeksi kalutulla niityllä, jonka hoitamisesta vastuussa olevat lehmät saivat nauttia poikkeuksellisen helppokulkuisesta laitumesta. Ei jyrkkiä rinteitä! Seurasin pikkutietä kulkevaa tasaista rantareittiä nautiskellen ja hätkähdin, kun seuraavat vastaantulijat moikkasivat.  Mitä, tuttu naama?! Kyseessä oli aiemmin reitillä tapaamani kävelijäkollegan vaimo ystävänsä kanssa. Heh, pitää näemmä varautua siihen, että tulee tuttuja vastaan...


Kun kuulumiset oli vaihdettu, käännyin vielä katsomaan taaksepäin. Hyvä että sen tein, sillä Prawle Pointin laelta ei tuota hienoa kaarikiveä nähnytkään!

Polku oli ollut pitkään melko helppoa astella, etenkin tiepätkällä, mutta sitten tuli vastaan kunnon luonnonkivien kuhmuroita, joiden kanssa sai olla tarkkana. Eläköön hyvät kengät ja vaellussauvani Puuskupuh, jotka helpottivat kiveltä toiselle astelua. Kiitin taas sitä, että oli sateeton päivä, eikä tarvinnut miettiä liukkautta.


Lannacombe Bayn maisemat jatkuivat komeina ja saavuin kohta pienelle uimarannalle, jolla muutaman auton seurueet paistattelivat päivää. Lannacombe Beachilla hehkutti yksi kyltti, että South West Coast Pathia oli takana 457 mailia, edessä "enää" 173 mailia! Siis ihan pikkuinen hilppaisu vain. 

Polun varressa toinen kyltti kertoi Down Farmista, jolle olisi päässyt rannasta oikopolkua pitkin, mutta edessä oli vielä Start Point -niemen kierto - vasta sitten matkani kävisi maatilalle. Tilalla oli nimittäin paitsi rantaan saakka ulottuvia tiluksia, myös maatilamajoitusta ja se oli seuraava yöpaikkani! Siksikin oli hauska nähdä tilan esittely jo tässä polun varressa, mutta kyltti oli muutenkin mainio tapa kertoa mitä tilalla tehdään, mukaan lukien luonnonsuojelutyö.


Polku jatkui edelleen melko tasaisena pitkin rantatöyrästä. Limpet Coven paikkeilla pysähdyin ihmettelemään, mitä töröttäjiä alempaa oikein nousi. Two Stones. Tosi mielikuvitukselliset nimet näille hassuille kivikartioille...


Kulman takaa tuli viimein kunnolla näkyviin itse Start Pointin niemenkärki majakoineen. Ai että tämä päivä oli strenuous? Siltä se ei tuntunut, ehkäpä siksikin, että olin pitänyt rauhallista tahtia ja päivämatkani jäisi alle 20 kilometrin. Se johtui siitä, että alun perin olin aikonut yöpyä edempänä Torcrossissa, mutta olin kysellyt majoitusta liian myöhään, minkä vuoksi oli pitänyt justeerata suunnitelmaa. Kevyempi päivä kyllä maistui ja yöpaikka vaikutti oikein lupaavalta.

Nautin polkua reunustavien kukkasten väriloistosta ja lähestyin majakkaa, mutta polku yllätti ja nousikin ylös ennen kuin majakka oli kohdalla. Sinne olisi voinut tehdä piston niemenkärkeen laskeutuvaa tietä pitkin, mutta majakka oli kiinni ja tuumasin, että antaa olla.


Minulle nimittäin riitti tämä huimaavan hieno maisema, joka avautui Start Pointilta eteenpäin. Rannikko kaareutui tässä täydellisessä säässä upeana edessäni ja jossain tuolla odotti huomenna Dartmouth! Toivottavasti säätä piisaisi...


Kun vielä näköalapaikan kruunasi ystävällinen South West Coast Pathin kulkijoille pystytetty opasteviitta etäisyyksineen, oli ihan voittajafiilis. Tästä enää 168 mailia Pooleen!

Hieman lähempää eli vain reilun kilometrin päästä löytyi se ihana yöpaikkani Down Farm, jossa sain aluksi eteeni teekannullisen kakkupalan kera puutarhassa. Ei tullut ensimmäistä kertaa tällä reissulla mieleen, että kunpa pystyisin jäämään tänne toiseksikin yöksi...

Kävelypäivä 40: Start Point - Dartmouth

Kommentit

  1. Huimia maisemia. Eikö yhtään pelota kapealla jyrkänteen reunaa kulkevalla polulla?
    Ihanasti on väliin kukkia ilahduttamassa kävelijää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi minulla ei ole korkean paikan kammoa, joten sen puoleen ei hirvitä. Kapealla polullakaan ei pelota, kun katsoo mihin astuu. Esimerkiksi kännykän räplääminen kävellessä ei olisi mikään loistoajatus.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit