Vaatimen kierros, Salamajärven kansallispuisto

Salamajärven kansallispuistosta pääsee viitoitetulle polulle niin muutaman tunnin retkelle kuin vaikka useammaksi päiväksi. Jo matkalla Kivijärvelle tuumin, että olisi pitänyt sittenkin ottaa yöpymiskamppeet mukaan - niin hienoa keliä oli luvassa. Tuli kuitenkin mitoitettua repun sisältö sen mukaan että edelliseltä käynniltä houkuttamaan jäänyt Vaatimen kierros (18 km) oli edessä päiväretkenä, eli yöksi kotiin. Siemaisin luontotuvalla mehun ja arvoin kulkusuuntaa. Jospa sittenkin vastapäivään.

Luontotuvalta Ison Koirajärven eteläpäästä kulku kävi järven itäpuolta kohden, missä alkumatkasta Vaatimen kierros kulkee samaa reittiä kuin lyhyempi, Ison Koirajärven kiertävä Metsäperäläisen taival. Tasaisen kangasmaaston piristyksenä vastassa oli rannan rakkakivikkoa.

Maaruska oli syyskuun alussa vasta alkutekijöissään, mutta osa mustikanvarvuista oli ehättänyt jo vaihtaa väriä. Punertavien lehtien seassa oli vielä runsaasti kookkaita, edelleen hyvän makuisia mustikoita, joita aluksi kumarruin noukkimaan kävellessäni, mutta sitten oli pakko pitää poimistauko. Onneksi tuli mukaan yksi kannellinen rasia, jonka poimin onnellisena täyteen matkaevästä. Nam!

Noin ensimmäiset puolitoista kilometriä maisema pysyi hyvin samanlaisena: Iso Koirajärvi pilkisti vasemmalla, varvikossa mustikkaa ja puolukkaa, edessä ja polun oikealla puolella mäntyjä silmänkantamattomiin. Sitten heitin hyvästit vihreille maalimerkeille ja käännyin oikealle punaisten maalitäplien perään, Ahvenlammen suuntaan eli Vaatimen kierrokselle. Vajaan kolmen kilometrin taival Ahvenlammelle alkoi selvästi vähemmän kuljettuna polkuna, edelleen kivisissä merkeissä.

Pienen kumpareen jälkeen edessä oli ruskan väreissä jo koreillutta suota, pitkospuita ja soma pätkä vanhaa kuusikkoa, upottavine sammalmattoineen. Kuusikoissa vihreä sammal on kauneimmillaan.

Kun polku saapui Ison Juusonlammen tuntumaan, singahtivat ensimmäiset hirvikärpäset seurakseni. Vaikka peuroista tai hirvistä ei ollut näkynyt vilahdustakaan. Kuulkaapas, pikku siivekkäät, en ole vaadin, vaikka olen vaatimen kierroksella. Onneksi hirvikärpäset, ne ärsyttävät epelit, eivät olleet liikkeellä isommalla porukalla; piti vain totutella siihen, että surahtelijoita sai säännöllisesti nitistää. Lämpimän päivän takia en viitsinyt pitää takkia päällä kuin ihan alkumatkan ja trikoopipo-pitkähihainen pusero -yhdistelmä pitivät hirvikärpäset poissa enemmästä kiusanteosta.

Aava Pervarvikonneva aukesi edessäni, pitkospuiden taival sen poikki. Pitkokset haarautuivat kahdeksi; vasen haara vanhaa, oikea nyt kuljettavaksi tarkoitettua reittiä. Istahdin ihan alas nauttimaan avaruuden tunteesta, sinitaivaasta, tilasta, hiljaisuudesta. Lentokoneen taivaansinen halki tekemä valkoinen vana erottui selvästi, mutta koneen jylinä ei ollut kantautunut minun korviini saakka.

Samalla sain tarkastella suoruskan pehmeän herkkiä sävyjä lähietäisyydeltä. Kyllä kelpasi nauttia syyspäivästä!

Tauon jälkeen matka jatkui edelleen kohti Ahvenlampea ja pian astuin pitkospuita myöten ulos kansallispuistosta. Ahvenlammen varaustupa, sen läheinen laavu ym. eivät sijaitse kansallispuiston alueella.  Tuvan pihasta löytyy myös kaivo. Lammen rikkumattomasta pinnasta heijastui taivas, laavulta nousi savu ja kuului jutustelua.

Pitihän sitä poiketa laavulle katsomaan, ketä muita on liikkeellä. Laavulla tulien ääressä vietti iloinen 7-henkinen perhe syyspäivää päiväretken merkeissä; he olivat tulleet paikalle autolla. Letut paistuivat nuotiossa ja tuoksu leijui herkullisena nenään - ollapa itselläkin tuollaiset varusteet matkassa - mutta oli parasta jatkaa matkaa pian, muuten olisin kohta kerjännyt maistiaisia! Keskityin ajattelemaan, että ei vielä ole nälkä, eväiden aika on vasta myöhemmin ja että ovathan piirakat melkein yhtä hyvä juttu kuin tuoreet, kuumat letut. Siis melkein.

Metsäpolku jatkui hetken matkaa pohjoiseen ennen kuin lähti kaartamaan luoteeseen. Riemastuin kun polun pielessä oli nojallaan vanhan, nähtävästi edesmenneen Lapin sormi-eräreitin opaste. Täältä se on siis mennyt! Polku ohitti alueen, jolla oli tehty metsätöitä, sitten edessä oli lisää rakkakiviä ja lopulta saavuin kapean hiekkatien varteen, missä odotti T-risteys. Tähän saakka karttaa ei ollut tarvinnut vilkaista suuntaa katsoakseen, mutta nyt ei punaisia väritäpliä tai viittoja näkynyt.

Kartta on hyvä pitää aina hollilla ja on syytä myös seurata, missä suunnilleen on menossa, vaikka reitti on sinänsä maastoon merkitty. Merkinnät eivät aina ole ihan aukottomia. Suuntavaisto sanoi, että matka jatkuu vasemmalle ja kartta vahvisti asian. Kun olin vähän matkaa tietä astellut, hoksasin männynrimpulasta punaisen maalitäplän. Olisi vaatinut melkoisia haukansilmiä havaita "helposti" tämä punainen maalimerkki heti polulta tielle astuttua.

Kuivaa kangasta pitkin astellessani nautin edelleen hiljaisuudesta. Ei vastaantulijoita, ei muita samaan suuntaan kulkijoita. Vaikka Salamajärven kansallispuiston seutu onkin kuulu peuroistaan, ei niitäkään ollut sattunut tulemaan vastaan. Vain silloin tällöin kuului linnunlaulua tai korpin rääkäisyjä. Ja kas, taas rakkakivikkoa! Ja suota... Jonka jälkeen olin taas takaisin kansallispuiston alueella. Pienen Hirvilammen vieritse polku kuljetti minua tasamaastossa kohti Pyydyskoskea.

Pyydyskosken hienossa kotalaavussa olisin voinut tehdä tulet, mutta en ollut tulen antaman lämmön tarpeessa, joten päätin istahtaa mieluummin "pihan" penkille nauttimaan eväistä ja lepuuttamaan jalkoja iltapäivän auringossa. Suurin osa matkasta oli kuitenkin jo takana. Laavun vierestä erottuivat selvästi vanhan kämpän rauniot. Aika rauhallisessa paikassa on savottakämppä ollut.

Pyydyskosken laavulta oli vain lyhyt matka alas hiljalleen virtaavan veden ääreen. Kyllä näissäkin maisemissa kelpaisi yöpyä, jos viihtyy "keskellä ei mitään"...

Polku jatkui hyväkuntoisena, tuttuun tapaan paikoin kivisenä tai pitkoksin päällystettynä. Yksi koivu oli sattunut kaatumaan polun poikki, mutta sen yli pystyi astumaan helposti. Suomaisemat enteilivät sitä, että Pyydyskoskelta noin kolmen kilometrin päässä sijaitseva Heikinjärvi laavuineen ei ollut enää kaukana.

Heikinjärven rantaa kävin aluksi kurkkaamassa polulta poiketen - näytti siltä, että ruohikkoa riittää vaikka kuinka, mutta onneksi järvi ei silti ollut umpeen kasvaneen näköinen. Syystunnelma oli vastassa upeana täälläkin kullanhohtoisissa sävyissä. Pian saavuin Heikinjärven pienelle laavulle, jolta järvimaisemaa olisi yöpyjä saanut ihailla lähituntumasta. Voi miksi en ottanut yöpymisvarusteita mukaan! Kello oli jo lähestymässä alkuiltaa ja laavu huusseineen ja puuvajoineen hyvin siisti. Maistelin tovin maisemaa ja huokasin. Toisen kerran sitten...

Heikinjärven ja Ruuhilammen väliseen maastoon osuivat Vaatimen kierroksen komeimmat rakkakivikot. Oli tosi yllätys, että kivikkoja oli ylipäänsä alueella näin paljon, mutta enpä olisi odottanut näkeväni näin laajaa kivipeltoa. Vaikea uskoa olevansa Keski-Suomessa.

Ennen paluuta Ison Koirajärven maisemiin matkan varrella tuli vastaan vielä yksi tulipaikka, typötyynen Ruuhilammen yläpuolisella harjanteella. Tässä ei ollut tarjolla yöpymispaikkaa, ainoastaan tulentekomahdollisuus. Aurinko alkoi jo olla alenemaan päin, joten valinnanvaraa ei ollut: parempi jatkaa reippaasti matkaa, että ehtisin hyvissä ajoin ennen pimeää takaisin luontotuvalle ja polun lähtöpaikkaan.

Tyynet vedet odottivat myös Isolla Koirajärvellä, kun palasin sen rantaan. Kuin kaunis kesäilta, vaikka lämpötila ei ihan kesälle enää vetänyt vertoja. Ehdin takaisin autolle tuntia ennen auringonlaskua, joten kotimatkalle oli tiedossa laskevan auringon koristama taivas. Mikä miellyttävä metsäretkipäivä!

Vaatimen kierros on maastoltaan hyvin tasaista, eli vaatimattomia ylä- ja alamäkiä on vain niukalti. Alueellahan on paljon soita. Sen sijaan polku on paikoin hyvinkin kivikkoinen, joten se on kulkijan otettava huomioon. Märällä kelillä kivet voivat olla liukkaita, samoin pitkospuut. Polun ehtii kulkea näin yhden päivän aikana, mutta on hyvä lähteä liikkeelle tarpeeksi ajoissa aamulla, että valoisaa aikaa patikointiin riittää ilman kiirettä. Yöpyminen Vaatimen reitin varrella on hyvä vaihtoehto, jos haluaa astella hitaammin ja viivähtää tulilla ajan kanssa.