Konnevesi: Koskireitin kulttuuri- ja luontopolku

Konnevedellä on muitakin luontoaarteita kuin tulevan kansallispuiston alue. Konneveden koskimaisemiin saa tuntumaa jalkaisin Koskireitin kulttuuri- ja luontopolulla, jonka aloituspaikka on kuululla kalastuspaikalla, Siikakoskella. Tämän retken tein marraskuisena päivänä, jolloin koskella oli tavattavissa useampikin koskikara. Auringon kultaamassa virtaavan veden maisemassa, lintujen pyrähdyksiä katsellessa meinasi ihan unohtua, että tulin polkua etsimään.

Aivan Siikakosken äärelle olisi voinut jäädä istuskelemaan myös upouudelle laavulle, mutta kestin houkutuksen. Jospa P-paikan infotaululta löytyisi tietoa polusta.

Vai jäisinkö sittenkin tähän, infotaulun kupeeseen, tukkisaksia (ja samalla Konneveden vaakunaa) loistavasti mukailevan taukopaikkapoydän ääreen...

Kappas vain, itse presidentti Urho Kekkonen kävi täälläkin kalassa, vieläpä usealla vuosikymmenellä.

No, Koskireitin kulttuuri- ja luontopolun lähtöpaikka oli P-paikalta jo näköetäisyydellä eli Konneveden tutkimusaseman tienhaarassa, mihin oli ystävällisesti kiinnitetty kartta. Kuten aina ennenkin, otin kartasta varmuuden vuoksi kuvan, sillä kokemus on opettanut että reittimerkinnät saattavat joskus olla polun varrella paikoin heikkoja (tai oma huomiokyky herpaantuu). Silloin kartasta on iso ilo.

Ja sitten viimein matkaan, aluksi Sirkkamäentietä pitkin. Reittimerkkeiksi valjastettuja heinäseipäitä sinisine tappeineen pilkotti tien poskessa, metsän puolella, mutta sinne heinikkoon oli turha lähteä rämpimään. 

Ensimmäisen ison hakkuuaukean kohdalla tuli tien oikealla puolella vastaan Konneveden vaakunalla ja luontopolkua symboloivalla kävyllä varustettu viitta. Ihan mukava heittää hyvästit autotielle, vaikka ajoneuvoja ei kiusaksi asti ollutkaan. Polut ovat nimittäin yleensä teitä hauskempia. Ja kuten ensimmäisessä opastaulussa todettiin, polut olivat esi-isillemme tärkeitä liikkumisväyliä. --- Metsäpolkua kulkiessasi jatkat pitkää perinnettä.

Askel hidastui, kun tie kapeni kärrytieksi, joka oli alkanut jo puskea pajukkoa. Pysähdyin katsomaan vesipisaroiden kimmellystä kuusen- ja koivunoksien kärjissä, hengittämään syvempään loppusyksyn kosteankirpeää ilmaa.

Kun metsäpolku pian hakkuuaukean laidan jälkeen haarautui, ei sinistä opastetta näkynyt, mutta keltainen maalimerkki houkutteli oikeaan suuntaan.

Yhtäkkiä puiden välistä tulvi kultaista valoa. Marraskuinen, matalalta säteitään luova aurinko.

Loppusyksystä lehvästöt ja ruskan värit ovat tyystin kadonneet, mutta kuusikko pitää pintansa, eikä ikivihreä sammalikko petä koskaan. Tällaisessa maisemassa tulee runollinen olo.

Poikospuiden ja kuivemman metsäkaistaleen jälkeen vastaan tuli tie, jonka kummaltakaan puolelta en erottanut reittiopastetta. Kutina oli, että matka jatkuisi oikealle, mutta oli pakko varmistaa. Onneksi tuli otettua lähtöpaikassa kartasta kuva! Aivan, tästä oikealle Autiolahdentietä ja pellon laitaa pitkin, kunnes polku kääntyi vasempaan.

Ennen punaista omakotitaloa tien varressa näkyi taas heinäseiväsviitta ja halkopinon takaa niitä erottui lisää. Taas metsään!

Paitsi että kohta hymy hyytyi. Metsä- tai kaivinkone oli käynyt hommissa kulttuuri- ja luontopolun reitin paikkeilla ja väylä oli muuttunut lievästi sanottuna mutaiseksi. Loikkasin ojan yli nostamaan pystyyn pikkupedoista kertovan opastaulun ja mietin hetken, mitä kautta pääsisin vähemmillä kurakylvyillä eteenpäin. Siirryin mutaurasta muutaman metrin metsän puolelle ja seurasin väylää tovin, kunnes edessä oli taas mukavampaa kulkumaastoa.

Saavuin opasteille, joista selvisi että oikean kautta kiertäen partiomajalle olisi matkaa 1,6 km (+ Taikinainen 0,8 km). Vasemman kautta taasen partiomaja oli vain 600 metrin päässä, joten edessä oli ympyräreittiosuus. Ja soma metsäpolku! Kas, tuossa taitaa olla teeren jätöksiä...

Saavuin aivan upeaan rantakuusikkoon. Taikinainen ei täällä viittaa leipomiseen, vaan se on kosken nimi - siis Taikinaiskoski. Virtaus ei tosin näillä main ole mitään isoa kuohua ja kohinaa, vaan leppoisaa soljumista. Olin nyt koskireitin toisella koskella, Siikakoskesta seuraavalla. Tästä alavirtaan Natura 2000-verkostoon kuuluva koskialue jatkuu vielä muutaman kosken verran aina Liesveteen saakka. Kalastajien paratiisia...

Mutta ei täällä ole hullumpaa kuljeskella kuivallakaan maalla. Että tätä uskomattoman kaunista syysvaloa. Olisipa päivä pidempi!

Suopursut pyydystivät veden rajassa innolla päivän viimeisten valoisien tuntien auringonsäteitä.

Laskusuunnassa olevan aurinko sokaisi minun lisäkseni myös kameran, joka pystyi näkemään maisemassa enää puhdasta kultaa. Huokaus.

Jatkoin matkaa pitkin rannan likellä kulkevaa polkua kohti partiomajaa. Yksi terveen näköinen kuusi oli yllättäen rysähtänyt polun poikki, mutta sen pystyi helposti kiertämään. 

Eikä mennyt kuin hetki, kun maisema vieressäni muuttui. Hiirenhiljaa taivaalle levittäytyneet pilvet valtasivat tilaa auringolta ja lähes peilityyni vedenpinta alkoi enteillä hämärän laskeutumista.

Saavuin lopulta partiomajalle, jonka oven vieressä luki Tervaspartio. Aika hienolla paikalla heillä lippukunnan maja telttasaunoineen! Vaan minun oli syytä lähteä jo takaisin päin, koska päivä oli jo pitkällä. Parasta jättää toiseen kertaan myös poikkeaminen läheiselle Riuttavuorelle.

Syysliukkaat, kosteat pitkospuut kuljettivat minut suomaiseman halki takaisin tuttuun polkujen risteykseen, josta oli helppo palata takaisin pellon viereiselle hiekkatielle. Reittikartalla paluumatka olisi kulkenut muutenkin tuttua kautta takaisin, mutta käännyin heti pellon laidasta, ensimmäisen talon nurkalle tultuani vasemmalle Autiolahdentielle, jota pitkin lähtöpaikkaan pääsi hieman ripeämmin. Aurinko sattui olemaan jo sen verran alhaalla, että kohta olisi tullut otsalamppua ikävä. Ehdin kuitenkin ennen pilkkopimeää takaisin Siikakoskelle. Enpä olisi sieltä tielle lähtiessäni uskonut, miten kauniit maisemat koskireitillä odottavat!