Laulavan mörön polulla

Sumiaisten uumenissa mutkitteleva Laulavan mörön retki- ja luontopolku tarjosi eilen aivan mahtavan päivän. Tutustuin vain polun Syvälahden puoleiseen päähän, joten tuosta noin 19 kilometrin pituisesta kokonaisuudesta jäi vielä paljon kulkematta.

Syvälahden entiseltä koululta voi tehdä noin 7 km pituisen lenkin, joka käväisee Keiteleen rannassa. Parkkipaikalla on postilaatikko, josta hyvässä lykyssä löytyy kartta lainattavaksi. Varminta on kuitenkin tulostaa kartta netistä, jos ei ole hankkinut sitä etukäteen esimerkiksi Sumiaisten Vanharouvan infopisteestä.

Punaisin maalitäplin ja puisin mörkökyltein merkitty polku alkoi mäntykankaalta, jossa sienihavainto sai minut kääntymään ja hakemaan pärekorin matkaan, kaiken varalta. Kannoin sievää tattiani uskollisesti koko reitin...

Männiköstä polku laskeutui kohti hiekkatietä, josta olisi pitänyt huomata kääntyä vasemmalle heti klapinmyyjän puupinojen jälkeen. Olin sen verran ajatuksissani, että en opasteita siinä huomannut, vaan jatkoin tietä suoraan, kunnes punaisten merkkien puute alkoi epäilyttää. Otin lähteen kohdalla viimein kartan esille ja huomasin ilokseni voivani kääntyä siitä pikkutielle, jolta pääsi taas takaisin varsinaiselle mörköpolulle. Eipä tarvinnut tallustella takaisin yhtään ylimääräistä.

Laulumäelle noustessa opastekyltti kertoi muinaisrannan sijainneen niinkin korkealla, nyt 156 m merenpinnan yläpuolella (Keitele on n. 99 m merenpinnasta). Maisema alkoi komistua, mutta samalla huomasin, että en enää kestä mustikoiden kutsua - ne olivat yksinkertaisesti niin isoja ja niitä oli paljon. Osa mustikoista oli totta kai jo parasta ennen -päivänsä nähneitä, mutta niiden joukossa oli vielä runsaasti aivan mainion makuisia ja kokoisia marjoja, jotka lähes vetosivat, että ei kai niitä tuolla tavalla voi hylätä. Laitoin rapinapussin korin pohjalle ja kipon puutteessa noukin mustikoita siihen.

Laulumäen toisella laidalla odotti hieno näköalapaikka, jonka infotekstit kertoivat alhaalla siintävän Keiteleen vanhoista huviloista ja näiden asukkien saarimatkoista. Jyrkän kallion alapuolelle johtivat portaat, joiden jälkeen vastaan tuli kolme kiviröykkiötä, vanhan kolmiomittaustornin perustukset. Mutta pian tuli eteen Keiteleen ranta ja uusi mustikka-apaja, ennen kuin pysähdyin evästauolle Kettuhiekan tulipaikalle. Nautin tauosta rantahietikolla auringossa istuskellen ja aaltoja kuunnellen.

Paluumatkalla polku kulki ensin pitkin komeaa rantaa ja lähti sitten kapuamaan takaisin ylös jyrkähköä rinnettä. Opastekyltti näytti taasen myöhemmän muinaisrannan paikan, nykyistä 9 m ylempänä! Reitille näkyi olevan tulossa hiekkatien kupeeseen uusi yöpymistupa, Mörkömaja, jota ei vielä näy kartassa. Kaksi laveria sieltä jo löytyy valmiina.

Askelsin hiekkatietä, kun yhtäkkiä kuului ryskettä metsästä. Näinköhän... Ja hirviherrahan se siinä, nuorehko sarvista päätellen. Erehdyin laskemaan mustikka-sienivasuni maahan (toivossa ottaa äkkiä kamera esiin), jolloin se notkisti etujalkojaan ja ponkaisi vinhasti metsään.

Mustikkavasuni sai aika ajoin lisää täytettä, ennen kuin palasin parkkipaikalle. Ei päivää parempaa syysretkeen, etenkin kun herra Hirven kärpäskiusanhenkiä oli oikeasti liikkeellä vain muutama.