Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Keskimmäinen Vuorijärvi - Viitasaari



Heräsin Keskimmäisen Vuorijärven rantamaisemissa aamukahdeksan maissa aurinkoiseen päivään, keittelin teevettä ja vaikka normaalisti puuroihmisiä olenkin, söin edessä olevan pitkän kävelypäivän virranlähteeksi pussillisen mysliä. Olen retkillä laiska kokkaaja ja popsin useimmiten näitä lisää-vain-vesi-pöperöitä. Huokasin mielessäni, että elokuu on minulle sopivampaa retkeilyaikaa, sillä silloin aamiainen saa tervetullutta makulisää metsien marjamättäiltä...

Pakattuani teltan ja muut romppeet takaisin rinkkaan piti vielä tehdä lopullinen reitinvalinta: lähtisinkö etsimään v. 1985 Keski-Suomen maakuntauran polun jäänteitä läheisen Käärmevuoren maastosta vai hakeutuisinko vanhalle reitille mutkan kautta? Edellispäivän maastokokemukset olivat iskostaneet päähäni sen verran pessimismiä vanhan polun suhteen, että valitsin oman reitityksen. Alkakoon tämä kävelypäivä reitin tuntumassa kulkevia metsäautoteitä ja polkuja pitkin. Käärmevuori jääköön koluamatta.

Niinpä lähdin tallaamaan metsäautotietä pohjoisen suuntaan. Sain kävellä tietä pitkin toista kilometriä, sitten siirryin kääntöpaikalta polulle, joka oli aluksi hyvin helppokulkuinen, kunnes edessä oli runsaan nokkos- ja muun kasvuston valtaama, viimeksi traktorilla ajettu ura. Huomasin, että ohuet retkeilyhousuni eivät täysin pärjää kaikkein vahvapiikkisimmille nokkosille, mutta äkkiähän se kirvely iholla lakkaa, kun poltetta ei ajattele. Jossain Valkeapuron tilan peltojen länsipuolella kulki maakuntauran vanha reitti ja ainakin reilut 30 vuotta sitten siellä oli ollut myös Käärmevuoren laavu. Teki vähän mieli käydä etsimässä laavun mahdollisia jäänteitä (laavua ei ole enää kartalla), mutta laiskuuttani hylkäsin sittenkin ajatuksen. Olkoon siellä, jos on.


Jatkoin Valkeapurolta matkaa vielä vähän tietä pitkin eteenpäin, kunnes käännyin oikealle, edelleen hyvin erottuvalle polulle. Pientä metsittymisen vaaraa oli näkyvissä, mutta ihan hyvin siitä pystyi ylittämään myös pehmoisempaa maastoa ja pian saavuin ylämäkeen Kettumäelle nousevalle polku-uralle. Mäen laelle kavuttuani hikikarpaloita oli otsalla jo sen verran, että istahdin alas päivän ensimmäiselle juomatauolle ja irrotin retkihousujen lahkeet: jospa öttiäiset ystävällisesti jättäisivät kinttuni rauhaan. Itikoita tupsahteli kyllä tekemään tuttavuutta, mutta ne eivät olleet ärhäköintä laatua ja paarmojakin oli onneksi liikkeellä vain muutama.


Kettumäellä olin jälleen maakuntauran Pyhä-Häkin erämaavaellus -reitillä. Sieltä jatkoin kävelyä tällaista helppoa väylää pitkin - ei pusikoita, ei suonsilmäkkeitä, ei kivillä loikkimista. Vain tietä, tietä ja tietä, ja tienvarren rakennelmat olivat ainoastaan metsästäjien hirvitorneja.

Vaarinsuon kohdalta piti peruskartan mukaan lähteä (maakuntauran reittiviivan mukainen) pikkupolku Lapinmäkeen , mutta koska polku-uraa ei ihan helpolla erottunut, liityin Lapinmäen poikki menevälle reitille edelleen tietä pitkin. Mukavuudenhalu oli selvästi vallannut pääni... Miksi vaivautua laittamaan lahkeet takaisin kiinni, kun kohta olisi taas ollut edessä tienpohja!


Lapinmäen maisemat pitivät sisällään niin kuivaa kangasmaastoa jäkälineen ja kivineen kuin vehreää lehtoa. Ohitin metsän keskellä töröttävän maston, autiotalon, johon johtava tie oli jo kasvanut umpeen, ja kävelin muutaman edelleen asuin- tai vapaa-ajan käytössä olevan talon vieritse eteenpäin. Mäkinen maasto oli ihanan helppoa kuljettavaa, kun ei tarvinnut lukea karttaa samaan tapaan kuin edellisenä päivänä, jolloin olin joutunut olemaan silmä tarkkana siitä, mistä kohtaa polku kenties jatkuisi. Mikäs tällaista väylää oli astellessa. Enkä edes huijannut, sillä maakuntauran reittiviiva kulki juuri tästä, Valkeapurontietä pitkin...


Kartan mukaan edessä oli pian punainen viiva, toisin sanoen ihan asvaltoitu Vuorilahdentie (tie 6510). Kun saavuin asvalttitietä ylittämään, möllötti vastassa tien toisella puolella pallosilmäinen huuhkaja. Ja tien varressa tuli vastaan ensimmäinen kävelijä kahteen päivään! Kohta käännyin Kauppatielle (Tarvaala 1,2 km) ja olin vaihteeksi ihmisten ilmoilla. Tai ainakin talojen, sillä seuraavien kilometrien aikana muita ihmisiä tuli nähtyä vain ohiajavien autojen ratissa.


Kauppatien varressa oli ihan mukavasti asutusta ja entisen maitolaiturin viereisen katoksen pysähtyy lomakauden ulkopuolella kirjastoauto parittomien viikkojen keskiviikkoina. Sen sijaan kauppaa ei Kauppatiellä liene ollut aikoihin.


Oli mukava kävellä Vuorilahden kauniissa maalaismaisemassa, nähdä avaraa peltomaisemaa, hoidettuja pihapiirejä ja siistissä kunnossa oleva seurantalo. Ilahduttavaa kyllä, oli seurantalon piharakennuksen huussikin kävelijän käytettävissä :) Vähän matkan päästä olisi löytynyt myös uimapaikka, mutta vaikka lämpöä ilmassa riittikin, päätin pärjätä ilman uimapaussia. Se saisi odottaa iltaan.


Pihlajat kukkivat kilpaa niittykukkien kanssa, myös ahomansikan valkoisia kukkia näkyi runsaasti pientareella. Käsin ladottu vanha kiviaita oli sammaloitunut kauniisti. Yhden talon piharakennuksen päässä oli kyltti "Hertta ja Heluna". Olivatkohan ne kaksi- vai nelijalkaisia?

Pikkutie kulki parin pihapiirin poikki. Millaistakohan on asua Onnelassa? Komeiden kukkapenkkien Tarvaalassa aitan kuistilla tuuletettiin räsymattoja.

Jos olisin ollut reittipuristi, olisi minun pitänyt pinkaista Toukolan paikkeilla tieltä sivuun ja etsiä maakuntauran vanhan polun ura (ei nykyisessä peruskartassa), mutta laistin sen kiepauksen ja jatkoin pikkutietä pitkin, kunnes yhytin maakuntauran kanssa yhteisen polun Hiekkasuon jälkeen.


Polku oli varsin hyvä aina pellon laitaan asti, mutta sitten edessä oli hieman umpeen kasvanut osuus. Reitti oli kyllä kulkenut jokseenkin tästä... Kävin kokeilemassa kukatonta osaa pellosta, mutta sillä puolella oli ojia niin tiheässä, että oli järkevämpää rämpiä tästä koiranputkien kautta eteenpäin kohti metsäautotien päätä. Auts! Seassa oli myös muutamia ärhäköitä nokkosia, jotka jälleen muistuttivat siitä, että vaikka olin palauttanut housunlahkeet paikalleen, kankaasta ei ollut kaikille nokkosille vastusta.


Sammalispuron yli oli tehty järeä silta ja traktorin reitillä olevaa tienpohjaa oli muutenkin vahvistettu paikoin hyvän kokoisilla kivenmurikoilla. Soinen maasto oli sen verran pehmeää, että ei mikään ihme. Olin vähän odotellut, että olisin päässyt täyttämään huvennutta vesivarantoani Sammalispurosta, mutta vesi näytti varsin seisovalta, eikä yhtään houkuttelevalta juomavedeksi. Vesipullon jäljellä olevaa nestettä oli siis säännösteltävä, kunnes tulisi seuraava täyttömahdollisuus.


Olin edelleen maakuntauran reitillä; tallasin seuraavat kilometrit välillä metsäautotietä, sitten reitti muuttui hieman umpinaisemmaksi, mutta edelleen erittäin hyväkulkuiseksi uraksi, joka myöhemmin yhtyi jälleen autokelpoiseen metsäautotiehen. Hiekkatielle tultuani hörpin viimeiset vedet juomapullostani ja se jos mikä sinetöi seuraavan osuuden reittivalinnan.

Vanha maakuntauran reittiviiva olisi ohjannut minut kulkemaan Huopanalle Rahkasuon ja Ehtosenvuoren alueen halki, mutta polkuviivaa ei enää nykykartassa erottunut. Sen sijaan Huopanankoskelle kulki tie ja sinne oli matkaa enää parisen kilometriä, joskin koukkaus Huopanankosken kautta tietä pitkin pidentäisi matkaa jonkin verran. Ihan sama - muistin nimittäin, että Huopanankoskella oli kioski. Jätskiä! Kylmää juomaa!

Siis Huopanankoskelle. Ja hyvänen aika, tuntui muutenkin hassulta, että alkuperäinen reitti ei ollut kulkenut Huopanankosken komeiden, kuohuvien maisemien kautta! Toki erämaareitin henkeen sopi paljon paremmin kulkeminen erämaisten maisemien eikä teiden tallaaminen...


Vaan minäpä valitsin tiellisen taipaleen ja saavuin hyvillä mielin Huopanankosken iloiseen kohinaan. Koskessa oli muutama kalastaja ja pari kävelijää liikuskeli rantapoluilla maisemia ihailemassa. Piilotin rinkkani puskaan, kävin Huopanankosken kahvilassa (josta saa tällä hetkellä niin suolaisia kuin makeita irakilaisia herkkuja) nauttimassa sen antimista ja täytin vielä molemmat vesipulloni koskesta.

Huopanankoski kiehtoi aikanaan muun muassa Juhani Ahoa, joka pyydysti vuonna 1917 koskesta 7,8 kiloa painaneen lohen. Kalastusta rakastanut Aho majaili Kokon talossa kesinä 1906-1920. Koskimiljööseen voi tutustua jalkaisin kulttuuripolkua pitkin; polun varrelta löytyy tietoa alueen historiasta ja toki myös tulipaikka.


Lähdin jatkamaan matkaani kohti Ruuponsaarta Huopanankoskelta aluksi hiljaisempaa tietä pitkin, millä säästin noin kilometrin verran Sinisen tien laidassa kävelyä. Kylmälahden lintutorni Muuruejärven rannassa ei ole järin korkea, mutta tornista oli kiva katsella järvimaisemia. Ainoat näkemäni linnut olivat kyllä lokkeja...

Ikävä kyllä jouduin palaamaan vilkkaasti liikennöidylle Siniselle tielle hyvin pian ja edessä oli monta kilometriä ankeaa asvalttitaivalta. Metsävoittoisissa maisemissa ei sinänsä ollut valittamista, mutta rinkka selässä ei yksinkertaisesti ole mukava tallata asvaltilla tai olemattomalla pientareella; joskus valkoisen viivan vasemmalla puolella oli sitä asvalttipintaa 15, joskus 5 cm. Ja kun asvaltti loppui, oli soralle pieni pudotus, soraosuus oli sekin vaihtelevan leveä/kapea ja vietti ojan suuntaan ennen kasvillisuuden alkamista. Eli oli joko käveltävä vinolla, epätasaisella sorapinnalla tai hyödynnettävä tasaisempaa asvalttia. Useimmat vastaantulevat autoilijat väistivät minua reilusti, mistä kiitos.


Keski-Suomen maakuntaura oikea reitti oli kulkenut Huopanan kylälle metsiä pitkin ja kesäreittiin oli kuulunut vain alle 2 kilometrin pätkä Sinisen tien kävelyä, ennen kuin reitti jatkui metsäpolkuja pitkin. Olin Huopanan jälkeen yrittänyt tähystää mahdollista polkua tien varresta, mutta pahalta näytti; niinpä laiskuus voitti taas ja päätin edetä Sinisen tien laitaa vielä pidemmälle, kunnes pääsisin varmasti kunnon poluille loppumatkaksi. Oli kohtalon ivaa, että vastaan tuli Pyhä-Häkin kansallispuiston kyltti... Ai tänne olisi voinut kävellä lyhyempääkin reittiä? No kuka sitä nyt koko reissua haluaa tietä pitkin taivaltaa. Vain osan...

Pian Pyhä-Häkkiin /Saarijärvelle johtavan tien risteyksen jälkeen sain kääntyä Siniseltä tieltä pois, pienelle Kytötielle. Kytötie oli hyvin kapea, iät ajat sitten asvaltoitu pikkutie, huikeasti halkeillut. Ei matalille urheiluautoille. No, käännyin kohta Kytötieltä vielä pienemmälle tielle, kohti Karhuvuorta; siellä yhyttäisin taas maakuntauran vanhan reitin ja metsäpolut. 


Ilo olikin suuri, kun Päällyslammen paikkeilla tulin aidolle Keski-Suomen maakuntauran reittiviitalle - yksi vanha reittiviitta tuli siis kohdattua kumpanakin päivänä! Näin olivat vuodet kohdelleet kylttiä yli 30 vuoden aikana... Tämä viitta tosin oli talvireitin opasteita, sillä vaellusreitin linjaus oli hieman toinen. Vaellusreitille liittyvää polkua en kuitenkaan ollut maastosta erottanut ollessani sen kohdalla (laiskuus yllätti, enkä lähtenyt yhyttämään entisen polun edelleen maastosta erottuvaa osaa kompassin avulla) ja olin siksi tullut tänne saakka; peruskartan mukaan kun täältä edelleen kulki polkuja Kaasuvuorelle.

Reitinvalinta kannatti, sillä tästä eteenpäin polku jatkui hyvänä ja mielenkiintoisena.  Pidin erityisesti hienoista mäntyvoittoisista kallioista ja oli kiva kävellä leveähköä polku-uraa, jota oli ajettu maastopyörilläkin. Maastossa oli edelleen paikallaan pari vaarallisesta laskusta varoittavaa kolmiota, joiden aputeksti oli myös saksaksi :)


Upea Kaasuvuori oli Huopanankosken ohella tämän päivän hienoimpia paikkoja. Jos en olisi ollut jo aika väsynyt, olisin pitänyt Kaasuvuoren tulipaikan (joka on kivistä kasattu nuotiopaikka, huom. ei polttopuita tarjolla) luona mojovan tauon. Kello läheni kuitenkin jo iltakahdeksaa ja kaipasin reitin päätepisteeseen, Keiteleen rantaan Ruuponsaareen. Sininen vesi kimmelsi männynlatvojen lomasta kutsuvana... Ja edessä oli Kaasuvuoren huipun jälkeen enää alamäkeä.

Mutkitteleva polku toi minut alas Lätinrannantielle, mistä harppasin vielä viimeiselle, aluksi heinikon valtaamalle polunpätkälle. Alle puoli kilometriä Ruuponsaareen enää! Kohta olinkin jo Ruuponsaarentiellä ja edessäni oli itse Ruuponsaari. Tai siis puomi, jonka vieressä ilmoitettiin puomin takana olevan yksityisalue. Kameravalvonta, totta kai.

Reitin päätepiste näkyvissä!


Kameravalvonta, yksityisalue, ihan sama...Tipautin rinkan selästä tien varteen ja heivautin itseni puomin yli. Autio Ruuponsaari sai luvan olla jokamiehenoikeuden piirissä sen verran, että pääsin käymään Pyhä-Häkin erämaavaelluksen pohjoisessa päätepisteessä. Kävelin hitaasti vanhalle, hieman kallellaan olevalle laiturille ja menin istumaan laiturin nokkaan. Naaman pesu, käsien pesu, pari kourallista Keiteleen raikasta vettä "maljaksi". Viimein perillä.

Voi Keski-Suomen maakuntaura sinua... Ehkäpä entinen Rantasipi Ruuponsaaren liikunta- ja lomakeskus ja sen kohtalo peilaavat maakuntauraa, etenkin tältä kahden päivän aikana kulkemaltani osuudelta. Reitti oli tältä Pyhä-Häkki - Viitasaari (Ruuponsaari) -pätkältä metsittynyt eniten näissä 30 vuodessa verrattuna kaikkiin muihin kulkemiini maakuntauran osiin; erämaareitti oli yksinkertaisesti unohdettu. Reitillä ei ollut jäljellä reittimerkintöjä nimeksikään ja mietin, oliko niitä koskaan maastossa reittiviittoja enempää ollutkaan muualla kuin Pyhä-Häkin kansallispuiston alueella. Muualla kulkeissani olin kuitenkin törmännyt tämän tästä vanhan reitin sinisiin maalimerkkeihin puissa, mutta täällä sinitäplät suorastaan loistivat poissaolollaan.

Ruuponsaaren surullinen kohtalo eli suosion hiipuminen lomakohteena huipentui vuonna 2013 siihen, että hotellin rakennukset purettiin. Tämä selvisi minullekin vasta näin retken jälkeen, kun aloin selvittää Ruuponsaaren tilannetta netistä.

Palasin laiturilta takaisin rinkan luo, otin eväät ja kirjan esille ja istahdin odottamaan sopimaani noutokyytiä. Täältä oli turha yrittää liftata mihinkään - olisi pitänyt ensin kävellä ehkä 3-4 kilometriä Sinisen tien varteen ja sitä kautta suoritua nelostielle, mistä olisi löytynyt lähin bussipysäkki ja yhteys Jyväskylään tai muutaman kilometrin päähän Viitasaaren keskustaan. Kävelymatkaa oli kertynyt päivälle noin 30 kilometriä, mikä oli meikäläiselle ihan riittämiin. Seuraavaksi saunaan, kiitos!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Susitaival: Kaunisjärvi - Jorho

Kolmen vuoren vaelluksella Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Salmivaaran maisemapala, Kilpisjärvi