Vuori-Kalajalla virkistäytymässä

Oli elokuu ja olin viettänyt pitkähkön rupeaman mökillä Keiteleen saaressa. Sen verran olin tulla verran mökkihöperöksi, että oli pakko päästä jaloittelemaan, edes vähän. Vaikka Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja Vuori-Kalajan laavulla oli tullut käytyä kesäkuussa jo pari kertaa, tuli se seutu ensimmäisenä mieleen. Jo ajatus ilahdutti, saati sitten Vuori-Kalajalle vievän polun varressa töröttäneen kaatuneen kuusen virnistelevä puunaama!

Ajatuksissamme oli alun perin ollut kävellä päivän aikana Kalajanvuoren ympäristössä kulkeva Kolmen kukkulan reitti, mutta koska tyypilliseen tapaamme pääsimme liikkeelle vasta iltapäivän puolella, päätimme tyytyä vain leppoisaan Kalajanvuoren lenkkiin (4,6 km).

Vuori-Kalajan rantoja seurailevaa metsäpolkua kävellessäni tuntui yksinkertaisesti ihanalta. Hiljaista, tyyntä, auringon lämpöä. Elokuun onnea.

Pysähdyimme harmaan mökin luo, missä olen aiemminkin ihmetellyt sitä, kuinka pienen rakennuksen asukkina on ollut tuvan isännän eli Felix Tarasoffin ohella ihan oikeasti myös hevonen.

Vuori-Kalajan kallioinen rinne mökin vastarannalla näytti, mihin kohta kapuaisimme polkuja myöten. On itse asiassa vaikea sanoa, onko reitti Kalajanvuorelle helpompi tai mukavampi kulkea näin myötäpäivään. Viimeksi kävelin reitin laavulta toiseen suuntaan ja silloin reitin nousuosuus oli ehkä jyrkempi, mutta samalla nopeasti ohi. Tästä suunnasta tullessa nousu oli vasta alkamassa.

Ensin saimme kuitenkin katsella kirkkaan Vuori-Kalajan pinnan alta erottuvia, lukuisia veteen kaatuneita puita. Matalassa vedessä lojuvat rungot lienevät kaikki lampeen itsestään kaatuneita, eivätkä ole tipahtaneet Tarasoffin polttopuukuormista.

Nousu vanhojen haapojen vieritse ylemmäs mäntyvaltaiselle Kalajanvuorelle sai lämmön nousemaan ja pitkähihainen sai väistyä. Elokuinen päivä helli sen verran, että pärjäsin hyvin shortseissa, kun hyttysetkään eivät häirinneet liikaa. Palkinto koitti yläilmoissa: Kalajanvuorelta avautuvat maisemat yli metsien ja alas jyrkän kalliorinteen laelta Vuori-Kalajalle.

Polku mutkitteli vielä Vuori-Kalajan näköalapaikalta toiselle puolelle Kalajanvuorta. Vesi ja jää ovat leikitelleet täällä kallioilla hupaisasti ja pilkkoneet kalliota ruuduiksi. Lienevätkö jättiläisen pilkkomia toffeen palasia?

Vanhan kolmiomittaustornin tykönä tähysimme maisemaa Vuori-Kalajalta toiseen suuntaan. Tänne olisi kiva saada opastetaulu, missä kerrottaisiin, mikä järvi tuolta kauempaa pilkottaa, sillä ikinä ei satu alueen isompi kartta mukaan!

Vuori-Kalajan polku on tällä puolella rinnettä ollut aiemmin linjattu toiselle reitille, joten uusimman reitin polku oli alkukesästä vielä tallaamisvaiheessa. Kulkijoita on kyllä ollut sen verran mahtavasti tänä vuonna, että köysikaiteella osan matkaa merkitty polku on jo selkeästi muotoutunut. Rinne ei ole ihan helppokulkuinen vieläkään, joten tätä kirjoittaessa (näin lokakuussa) voin arvata, että loppusyksyn-alkutalven liukkailla voi polku olla haastavampi kuljettava.

Alhaalla meitä odoteti Kitulampi, joka heijasti mitä kauneimpia pilviä taivaalta peilityyneen pintaansa.

Kitulammelta oli enää lyhyt kävelymatka Vuori-Kalajan hienolle, kesäkuussa virallisesti avajaisia juhlineelle laavulle. Olimme suunnitelleet eväiden täydentämistä tulomatkalla Törmälästä, mutta kävi huono tuuri ja siellä sattui olemaan juuri tuona päivänä yksityistilaisuus. Suosittelenkin tarkistamaan aukiolotiedot Törmälän Facebook-sivulta. Onneksi olimme ajaneet Konneveden Häyrylänrannan kautta ja ostaneet varuilta sieltä makkaraa, jolla pahin nälkä tuli taltutettua.

Jäi kaiho takaisin, eli tekee mieli kulkea se Kolmen kukkulan kierros ja mielellään yöpyvänä retkenä! Saa nähdä, toteutuuko se vaikka näin viileämpään vuodenaikaan...