South West Coast Path 51: Weymouth - Lulworth Cove


Oi autuutta, rinkallani oli lepopäivä! Minulla ei; alkoi reissun kolmanneksi viimeinen tassuttelu South West Coast Pathilla. Matkantekoa kevensi todella mukavasti se, että lähdin astelemaan vain suunnilleen eväät sisältävän rimpularepun kera. Reittikuvaus kertoi, että alku olisi helppoa ja vaikeutuisi vähitellen strenuous-tasolle. Hmm, toisin päin olisi aina kivempi…


Majapaikkani oli vain muutaman askeleen päässä Weymouthin edustalla meren rantaa seuraavasta kevyen liikenteen väylästä, jota pitkin sain edetä tasamaata pitkin ensimmäiset kilometrit. Näkyvyys kauas ei ollut niitä parhaimpia, koska päivä ei alkanut kirkkaana. Vasemmalle puolelleni jäi Lodmoorin luonnonsuojelualue, oikealla lainehti kevyessä tuulessa meri. Erotin usvan keskeltä pari isompaa alusta parkissa ulapalla.


Furzy Cliffin kohdalla reitti ohjasi minut rannalta tekemään kaarroksen vihreälle nyppylälle, jolta näki kivasti vähän kauemmas, vaikka utuinen keli edelleen haittasikin näkyvyyttä. Laskeuduin mäeltä Bowleazen lomakeitaaseen, jonka maisemaa hallitsi valtavan Riviera-hotellin (koon puolesta tuli mieleen itäeurooppalainen kolossityyli, vaikka tämän hotellin ulkonäkö olikin tyylikkäämpi) lisäksi karavaanarialue. Pienessä tivolissa vielä musiikki pauhannut, mutta se oli vain ajan kysymys; pujahdin värikkäiden vempeleiden välitse hiljaisempiin maisemiin.

Polku nousi puuttomalle, vihreälle kalliolle - ah, vain muutamia kymmeniä metrejä nousua - ja haikailin, että olisipa ollut kirkas sinitaivas, niin maisemat olisivat antaneet parastaan.

Broadrockin ja Redcliff Pointin jälkeen ohitin ison seikkailupuistoalueen, jonka puuhapisteissä oli jo lukuisia lapsia ja nuoria kypärät päässä seikkailemassa. Touhu näytti samalta kuin esimerkiksi Jyväskylän Laajavuoren seikkailupuistossa, mutta täällä vaijeriradat kulkivat avomaalle pystytettyjen tolppien eikä oikeiden puiden välissä.


Sitten polku lähti jälleen kapuamaan ylöspäin. Lyhyeksi kulunut nurmi kertoi siitä, että lukuisat jalat (myös laiduneläinten) olivat ehtineet maastoa kuluttaa, mutta eroosio oli saanut aikaan paljon hurjempaa jälkeä. Jälleen kerran oli polun lähellä sortumia, jotka muistuttivat siitä, ettei liian lähelle jyrkänteiden reunaa todellakaan ole turvallista mennä kurkistelemaan.

Laskeuduin Osmington Millsiin pienen metsikön kautta. Leirintäalueella oli lukuisia telttoja pystyssä ja väkeä alkoi tulla polulla vastaan, vaikka kello oli vasta vähän yli 10 aamulla. Olihan Bank Holiday -viikonloppu eli vapaan maanantain ansiosta pitkä viikonloppu.


Kurkkasin sisään Smuggler’s Inn-pubiin, mutta siellä oli niin hiljaista näin varhain, että en sittenkään pysähtynyt teekupposelle, vaan jatkoin matkaa. Tosin vasta luettuani ulkoseinän runon:

Five and twenty ponies
Trotting through the dark
Brandy for the Parson
Baccy for the Clark:
Laces for a Lady, letters for a spy.
And watch the wall, my darling, while the Smugglers go by. 

Reitti jatkui edelleen helppona ja hyvin tasaisena Ringsteadiin, missä katsoin kelloa ja ostin eväsleivän matkalle mukaan. Voisin pitää evästaukoni paremmassa maisemapaikassa ja passata fiiliksen mukaan kävelyni sopivasti Weymouthiin palaavaan bussiin.

Oli kaksijakoinen olo nyt jun reittiä oli kokonaisuudessaan jäljellä enää pari päivää tämän lisäksi. Yhtäältä oli hurjan haikea olo siitä, että tämä huikean hieno seikkailu Englannin rannikolla kokonaisine kävelypäivineen päättyisi, toisaalta odotin pääsyä perille South Haven Pointiin, Pooleen, ja sitä seuraavaa kotiinpaluuta. Teki siis mieli sekä jatkaa että päästä perille.


Sitä mukaa kun Ringsteadin jälkeen kapusin yhä ylemmäs, kävi selväksi, että huikeiden maisemien aika ei todellakaan ollut vielä ohitse. Se tarkoitti luonnollisesti hikisiä oltavia, etenkin kun muutenkin hiostava keli lupasi lämmintä päivää (ukkoskuurot olivat mahdollisia) ja siksikin olin kiitollinen kevyestä repustani. Kapusin White Nothen huipulle liki 170 metrin korkeuteen, mistä tiesin että olen jo päivän Strenuous-osuudella. Hörppy vesipullosta, kiitos!

Muistelin ”vastarannalta” Isle of Portlandin suunnasta näkemääni rannikkomaisemaa ja sitä, millainen profiili valkoisilla kallioilla oli ollut. Muutamia kivoja notkoja oli odotettavissa. Abbotsburyn majapaikkani isäntä oli ollut sitä mieltä, että tämä olisi koko SWCP:n hienoin osuus. Näinköhän?


Vaaleat kalliojyrkänteet laskeutuivat erittäin jyrkkinä suorana mereen tai alas rannalle. Aika huiman näköistä! Polulla hölkkäsi välillä edestakaisin rinkat selässä muutamia sotilaita, joille teki mieli huutaa että olette ihan hulluja. Eivätkö nämä nousut ja laskut ole riittävän rankkoja ilmankin? Yksi edelläni hölkännyt polkujuoksija parkaisi satutettuaan nilkkansa ja jäi istumaan pitkäksi aikaa maahan. Kävely on näissä oloissa turvallisempaa.

Kivestä veistetty obeliski polun varressa ihmetytti hieman; se palvelee jonkinlaisena navigointitolppana. No, ainakin se erottuu puuttomasta maastosta hyvin, koska mitään muuta niin kookasta ei rinteillä näy.


Lulworth Cove tuli toki askel askeleelta lähemmäs, mutta sitä ennen oli kavuttava vielä jokunen nyppylä ylös ja alas. Aika mojovat mäet oli reitille saatu mukaan. Laskeutuminen oli tarkkaa puuhaa, sillä tänne ei ollut pykätty rappusia (mistä olin toisaalta kiitollinen). Toisaalta, jos raput olisivat olleet olemassa, matalin askelvälein, olisi laskeutuminen ollut paljon helpompaa, eli puolensa on silläkin, että jyrkkää rinnettä on laskeuduttava aikamoisen jyrkässä kulmassa.

Kävelijöitä alkoi tulla vastaan yhä enemmän, osa jopa isommissa ryhmissä. Kun vastaani kapusi kaksi nuorta miestä muita isommin kantamuksin, arvasin heidän olevan SWCP-reissulla ja juttelimme hetken aikaa, vaihtaen vinkkejä kumpaankin suuntaan edessä olevista osuuksista. Hyvää matkaa!


Täytyi myöntää, että melkoisen hulppeita nämä kalliot olivat. En ollut uskonut, että enää tässä vaiheessa South West Coast Pathia maisemat voisivat lyödä minua ällikällä, mutta niin vain kävi. Jurassic Coast on aivan uskomaton.


Parin hehkeän rinteen jälkeen nousin nyppylälle, jolta näki Durdle Doorin paremmin. Eikä vain sitä upeaa kalliokaarta, vaan myös valtavan määrän ihmisiä, jotka olivat tulleet päiväretkelle nähdäkseen noin 150 miljoonaa vuotta vanhan kivimuodostelman. Vastaantulijoita polulla oli ollut reilusti tavanomaista enemmän, osa selvästi vain hyvin lyhyellä retkellä, mutta edessä ollut ihmismassa ylitti odotukseni. Kun olin ottanut Durdle Doorista muutaman kuvan, päätin että nopeasti tästä läpi vaan, en laskeudu itse hiekkarannalle. Durdle Door kannattaisi siis kokea erittäin varhain tai hyvin myöhään!


SWCP-reitti aiemmin mennyt Durdle Doorilta toista reittiä Lulworth Coveen, mutta eroosion takia se polku oli suljettu ja marssin vilkasta kävelytietä ylös mäellä olevan pysäköintipaikan kupeeseen (ei mikään kevyt nousu!) ja sieltä edelleen noin 130 metrin korkeudessa olevan Hambury Toutin kautta alas Lulworth Coveen. Kivetty ja loivasti rappustettu tie oli jo melko täynnä trafiikkia. Tuli mieleen Kiinan muuri jatkuvine ihmisvirtoineen.


Useimmat muut olivat olleet matkalla Durdle Dooriin, joten Lulworth Covessa sai hieman hengähtää, vaikka sekin täytyy kaikkien täällä kävijöiden käydä ainakin kurkkaamassa. Poukama on hämmästyttävä, hevosenkengän muotoinen ja Durdle Doorin lailla noin 150 miljoonaa vuotta sitten syntynyt luonnonmuodostelma, samalla kirkasvetinen luonnonsatama. Lähikallioilta voi nähdä muutakin ainutlaatuista, kun tähyää meren suuntaan. Tosi hieno paikka. Mutta että tämä olisi hienompi pätkä kuin mikään muu South West Coast Pathilla? Aika paha! Kärkikolmikossa joka tapauksessa...

Mikä hieno päätös jälleen kävelypäivälle. Palasin Lulworthin parkkipaikan tuntumaan, mistä oli lähdössä kohta bussi kohti Weymouthia. Varmistin turisti-infosta bussin lähtöpaikan, mutta saamani neuvo vähän epäilytti ja jäin sopivaan tähystyspaikkaan katsomaan, mihin bussi kaartaisi ottamaan matkustajia kyytiin. Myöhästyminen olisi tarkoittanut 2-3 tunnin odotusta. Onneksi olin epäileväinen, sillä ehdin kipittää oikeaan paikkaan tähystyspaikaltani. Weymouthin kaksikerrosbussi ei nimittäin mahtunut kääntymään virallisella pysäkillä ja pysähtyi siksi kauempana ottamaan matkustajat kyytiin. Olipa tuuria!

 Matkaa kasassa 969 km.

Kävelypäivä 52: Lulworth Cove - Worth Matravers

Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit