Kangastossuttelua

 Päätän selvitä noin 16 kilometrin matkasta kepeissä kangastossuissa. Eipähän kengän paino rasita askelta, eikä selkäreppukaan paina mahdottomasti. Askeleeni ei kauas kaiu metsäautotiellä, mutta kohta kuuluu pölähdys puskasta vasemmalta. Teeri säikähtää ilmaan. Vain hetki, sitten oikealta kaksi lisää, ja vielä neljäs. Anteeksi kun häiritsen!

Kun pääsen soratielle, tuntuu tämä Sumiaisten (virallisesti Äänekosken) kolkka hiljaiselta. Autoliikenne ei alkumatkasta häiritse ja saan askeltaa tien kovemmalla kohdalla tietä vailla pelkoa; lähestyvän auton äänen kuulee kauas. Yli kahdeksan kilometrin matkalla vastaan tulee yksi automobiili, kolme pörisee kulkusuuntaani ja jättää komean pölypilven jälkeensä.

On ihan eri asia kävellä aikataulun kanssa kuin sitä vailla. Määränpäässä Konginkankaalla on oltava ajoissa, tai edessä on tunnin odotus ennen seuraavaa bussia, joka puolestaan olisi päivän viimeinen. Huomaan käveleväni rivakammin, vilkaisevani tien poskeen vähemmän ja katsovani enemmän vain eteenpäin kuin normaalisti. Ladon seinässä roikkuisi kiinnostavaa katsottavaa, mutta ei nyt...

Asvalttitielle päästyäni tunnen vaihtaneeni sivilisaatiota. Autoja suhahtaa ohi melko harvakseltaan, mutta niiden reilu 80 km/h tuntuu liian kovalta kohtausvauhdilta. Olen kiitollinen niille, jotka antavat kävelijälle reilusti turvatilaa. Isoa rekkaa väistän nöyrästi ojanpenkalle. Kävely- ja pyörätiet, mikä loistava keksintö! Entä missä on miellyttävintä kulkea jalan? Siellä, missä ei pärise moottori laisinkaan. Mutta joskus sinne tai sieltä pois tuntuu pääsevän kohtuullisimmin moottorivoimalla... Nousen Konginkankaalla bussiin, ehdinpäs. Saa nähdä huomenna, miten jalat kestivät kevyttöppöskävelyn.